Elämää eron jälkeen ja vähän muutakin

Kuollut

2012-04-27T00:00:01+03:00

Tuntuu että puhun tyhjänpäiväisiä juttuja. En jotenkin uskalla puhua oikeista asioista. Yritän taistella sitä kyynistä "yliminää" vastaan joka yrittää värittää kaiken mustaksi. Se joka pitää masennusta yllä ja pitää mut kuolleena.. Enhän pysty edes itkemään. Ja tuntui tosi oudolta kun lääkäri hymyili mulle tänään ja oli oikeasti kiinnostunut, vai oliko kiinnostunut musta jonain ihme tapauksena.. Miten sen kuolleen osan saa henkiin joka haluaa pilata kaiken kauniin..? Kyllä mä tiedän mitä mä kaipaan, mutta en sitä saa. Tuntuu että kaikki vaan häipyy, ei halua olla mun kanssa tekemisissä.

Suomi

2012-03-27T22:40:01+03:00

Mikä tätä maata vaivaa? Miksi täällä on niin paljon pahoinvoivia? Tuntuu että joka puolelta saa lukea kuinka paljon nuoria masentuneita täällä on. Täysin syrjäytyneitäkin. Sitten nämä "terveet" purkavat pahan olonsa toisiin ihmisiin. Esimerkkinä nyt työttömät. Sylki vaan roiskuu kun haukutaan ne maan rakoon. Jotainhan tälläisen ihmisen elämässä on pilalla joka jaksaa suuttua ja miettiä toisen tuntemattoman ihmisen elämää niin vauhkoontuneena. Kannattaisi kyllä tarkastella sitä omaa elämäänsä. Että mikä siinä on pielessä kun pitää puuttua toisten asioihin niin hanakasti. Jokainen on vastuussa omasta katkeruudestaan, ja jos esim. töissä on raskasta ja rahaa ei paljon jää käteen niin eiköhän se vika ole jossakin muussa kuin jossain Pertti Työttömässä tai Minna Masentuneessa joka kituuttelee jollain sairaspäivärahalla tai minimitoimeentulotuella. Kyllä minä ainakin toivoisin että kaikille maksettaisiin työstä palkkaa jolla elää, ja että työolosuhteet olisivat vähintäänkin kohtuullisen hyvät. Antaa kaikkien elää rauhassa, ei aleta sotimaan keskenämme.

Helvetti

2012-03-27T22:35:01+03:00

Valitan taas, mutta tätä tämä on. Pakko päästää kaikki paha ulos. Mietin sitä ahdistushelvettiä missä elin. Ei sitä voi sanoin kuvailla. Olin loukussa, täydellisesti. Yritin jotenkin huutaa apua mutta kukaan ei kuullut, enkä uskaltanut sanoa totuutta ääneen. Tarkoitan, en kyennyt vaatimaan oikeutta itselleni. Elin sellaisessa tilassa että miellytin muita, joten olosuhteet olivat huonot. Todellakin. Nyt olen siitä heräämässä, ja se tuntuu hyvältä ja ehkä vähän katkeransuloiseltakin. Saa nähdä mihin elämä vie. Jos vie mihinkään.

Lauantai

2012-03-10T23:12:01+02:00

Mistä tämä tyhjä olo tulee? Pahinta mitä olen kokenut on tyhjä ja samaan aikaan paha/ahdistunut olo. Se on ehkä helvettiä jos tarkemmin ajattelee. En tiedä melkein pahempaa oloa. Ja kuinkahan paljon siihen on vaikuttanut se millaisessa parisuhteessa olin. Ja kun puhun henkisestä väkivallasta, niin ehkä se ei ollut pahinta, mutta hyvin älykästä tai hienovaraista se oli. Toisaalta hän auttoi minua mutta toisaalta puukotti rintaan samaan aikaan. Miten siinä voi tietää mikä on totta ja mikä on oikein? Enkä sano sitä koska vihaan häntä, ei sillä säälin jopa välillä. Se on vain totuus. Seitsemän vuotta.. ja loppuvuodet yritin pyristellä irti. Yritin monta kertaa aiemminkin, mutta pelkäsin, ja rakastin. Vai oliko se rakkautta, vai riippuvuutta. Jotenkin se tekee tyhjäksi koko asian jos ajattelen sitä noin. Sittenhän olen säälittävä, säälittävä ihminen kun ei muuta suhdetta saa. Kuinka huonona sitä voi itseään pitää. Ajatellut etten ansaitse rakkautta, eikä kukaan minua halua. Olen niin huono. Huono.

Taas täällä

2012-02-28T21:38:01+02:00

Nyt sitten olen palannut tänne ekaa kertaa ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Siitä on jo pari kuukautta. En ole muistanut salasanaani eikä oikein kirjoitushalujakaan ole ollut. Sen sijaan nyt on taas luovutusmieliala. On niin vaikeaa.. Tuntuu että tämä on ihan hirveää taistelua eteenpäin. Miten ihmeessä saan voimia jatkaa ja taistella takaisin elämään? On niin paljon tekemistä ja korjattavaa. Pitääkö minun tämä kaikki tehdä itse? Se vie vuosia niin. Ellen saa apua.. Itsetunto on aivan pohjamudissa, luojan kiitos pystyn jotenkin selventämään ajatuksiani. Välillä sekään ei ole mahdollista jolloin eteenpäin pääseminen on aika surkeaa, nollatasoa. Tunnen siis että koko elämäni on ollut epäonnistumista.

Ahdistun ja tulen kateelliseksi toisten ihmisten sosiaalisuudesta ja elämästä, ja siitä että he ovat saaneet elää ei-sairaan tai vähemmän-sairaan ihmisen elämää. MIKSI MINÄ?? Miksi minulla ei ole kunnon sosiaalista verkostoa, ja miksi minulla ei ole jäänyt ystäviä menneisyydestä joita voisin silloin tällöin tavata? Joitain kavereita on, mutta ei sydänystäviä. Ei koska on niin vaikea luottaa ja koska olen elänyt niin paljon tämän sairauden varjossa. Se on vienyt kaiken.. ihan kaiken. Tuntuu että en onnistu missään ja ainoa pitkä parisuhdekin oli tyypin kanssa joka ei nyt ihan kunnollinen ole. Tunnen olevani täysin nolla. Ihan nolla. Miten ihmeessä voin olla näin sosiaalisesti vaikea tyyppi. Tarkoitan että olen niin ujo, herkkä, epävarma. Ehkä ujous ja herkkyys on myös voimavaroja mutta onko epävarmuus? Tuskin.. Ehkä minut joku hyväksyy tällaisena.. ehkä, mutta olisiko hän sellainen ihminen jonka minä hyväksyisin. Miten minä löytäisin sellaisen tärkeän ihmisen joka oikeasti hyväksyisi tämän epävarman, ujon, sosiaalisesti vammaisen ja tällä hetkellä ainakin työkyvyttömän ihmisen. Miten se voi onnistua kun eivät päältäpäin paremmatkaan löydä?

Niin koko ajan kamppailen itseluottamukseni kanssa. Ja sen tärkeän ihmisenkin pitäisi hyväksyä alemmuudentunteeni. Toivon niin että löytäisin sellaisen ihmisen. En halua jäädä vuosiksi yksin katkeroituneena elämään ja itseeni.

Yksinäisyydestä

2011-12-29T23:06:01+02:00

Nyt taas iski tajuntaan että olen ihan yksin. Uutena vuotena ei ole mitään tekemistä. Ex-poikaystävä on etelässä, minä pohjoisessa. Emme olisi varmaan muutenkaan nähneet, ei ehkä olisi ollut soveliasta jotenkin juhlapäivänä viettää aikaa yhdessä, mutta en tiedä. Ehkä Helsinki olisi ollut itsessään jo ystävä, toisin kuin tämä kaupunki. Ja olisi siellä ollut yksi kaveri jonka kanssa olla. Täälläkin on yksi mutta emme ole pitkään aikaan nähneet kunnolla aikaisemman välimatkan vuoksi. Ei ole myöskään enää lemmikkiä. Ei siis mitään. Äiti ei riitä, en halua lähteä hänen kanssaan uutena vuotena minnekään. Se on jotenkin säälittävää vaikka ei ehkä ole, mutta en voi olla ajattelematta että minulla ei ole ketään muuta kenen kanssa olla. Olen mielummin yksin sitten.

Minun pitäisi aloittaa täällä taas uusi elämä, en jaksa enkä halua. Haluan takaisin. Haluan mun kaupungin ja haluan kaikki paikat joissa oli mukava käydä yksinkin. Haluan poikaystävän. Elämä on julmaa kun ei ole ketään. Kissastakin kun jouduin luopumaan niin en enää jaksa. En vain jaksa.

Voi kun saisin äidin päähänkin taottua että näin ei ole hyvä, mä en voi hyvin kun muutin tänne. Muutin koska oli pakko ja koska luulin etten pärjää. Mulle ei riitä se että on perhe.

Edit. 29.2.2012 Kiitos kommentoijalle. Merkitsee paljon että joku on tätä lukenutkin..